Peura ajovaloissa

Kuten arvata saattaa, ensimmäinen päivä uudessa koulussa oli uuden ihmettelyä ja epävarmuutta siitä missä pitäis olla ja mitä pitäis tehdä ja miten tuun muistaan kaiken tästä informaatiotulvasta. Uusia nimiä kuulin tänään kymmeniä, niistä opin ehkä käsien sormilla laskettavan määrän (jos sitäkään). Kuitenkaan en oo ressaantunu tai mitään. Ehkä vaan sallin itselleni sen, että oon nää ekat päivät (ehkä viikot tai kuukaudetkin) vähän ulapalla. Eihän sitä kaikkea voi heti oppia.

Olin lähdössä pyörällä kouluun, kunnes pyörää hakiessani alkoi sataa! Äiti onneksi tarjoutui heittämään mut ja kaverini F:n ekan päivän kunniaks Kaupin kampukselle. Auto kurvasi Bio-rakennuksen pihaan. Kun astuimme ulos autosta, huomasimme, että vanhempien vuosikurssien oppilaat olivat asettuneet oven molemmin puolin kunniakujaksi meille fukseille. Kun kävelimme ylälempiluokkalaisten ohitse, he huusivat, hurrasivat, taputtivat ja jopa soittelivat trumpettifanfaaria meille. Mieletön tapa astella uuteen kouluun!

Aamulla meillä oli pari "tervetuloa yliopistoon"-luentoa. Vanha opetussuunnitelma blaablaa, uudet tilat blaablaa, opiskelijamäärän lisäys blaablablöö.... tätä rataa. Kun pari professoria oli saanut puheensa pidettyä, alkoi kaiuttimista soimaan tämä:
Samassa sisään asteli kauniin tyttösen käsipuolessa kapteenin asuun pukeutunut fuksikapteeni. Hän kertoi n.5min puheessaan kuka on ja mitä tekee täällä lääkiksellä meidän pikku puksipalleroiden eteen.

Tampereen lääkiksessä käytössä on PBL-opiskelu (siitä ehkä lisää myöhemmin). Siihen kuuluu asioiden opiskelu pienryhmissä ohjaavan tutorin kanssa. Iltapäivällä meillä oli jo ensimmäinen tutor-tapaaminen, jossa vähän tutustuttiin toisiimme ja kirjoitimme ryhmälle säännöt. Saimme myös tietää, että pääsemme ensimmäisen kerran tutustumaan sairaalaan elämään jo torstaina!

Iltapäivällä tapasimme hupitutorimme. He ovat toisen vuosikurssin opiskelijoita, jotka opastavat meitä lääkiksen tavoille. Hupitutorit järjestävät bileitä ja tapahtumia, niiden etkoja, sekä ovat tukena ja turvana meille eksyneille pikku ekavuotisille. Jotenkin on lohduttavaa nähdä, että kaikki toisen vuosikurssin opiskelijat luovivat sujuvasti kampuksen alueella ja osaavat/tietävät talon tavat.... ehkä mäkin vielä joskus opin.

Puoli 4 aikaan lähdimme kampukselta käymään kotona/kämpillä.
Tasan klo 6 saavuimme takaisin medisiinarinkadulle hupitutor-ryhmän kokoontumiseen. Kiertelimme ja kaartelimme ympäriinsä. Tutustuimme kampusalueeseen sekä toisiimme. Tutustumisilta olisi jatkunut n.klo 21 asti, mutta jouduin lähtemään jo ennen seitsemää musiikkiopistolle. Nyt vähän jänskättää olenko huomenna yksinäinen susi kampuksella, kun en ollut tutustumisillassa leikkimässä seuraleikkejä...

Huomiseen...

Kello on 0.59. Olen hereillä.

Jännittää, tottakai. Mutta ei niin paljoa kuin ehkä pitäisi. Hassuja ajatuksia liikkuu päässä. Onneksi pari kaveriakin on päässyt samalle vuosikurssille, joten en ole ihan yksin. Hih... HUOMENNA SE ALKAA


Näytä suurempi kartta

Kun luukusta tipahti se paksu "kirjekuori"

Eräänä kesäkuisena aamuna heräsin ja lähdin töihin. Normi aamu.

Olen kesätöissä Särkänniemessä possujunan (ja vähän muidenkin lasten/perhelaitteiden) kuljettajana. Tänä kyseisenä päivänä olin kahdeksan aikaan aamulla vääntänyt hemaisevanoranssin Särkänniemi-fleecen niskaani ja suunnannut ryhmän kanssa Kanttixkantti (vanhat autot)-laitteelle.  

   Olin vasta pari päivää sitten aloittanut työt, joten luvassa oli koulutusta laitteen käytöstä. Ryhmävastaavan selittäessä autojen sielunelämästä, tunsin kuinka kännykkä taskussani alkoi vibrailla hillittömästi... Joku soitti... monta kertaa. Joku lähetti parikin viestiä... Kännykkä jatkoi tärisemistä...

   Kuumottelin siinä sitten hetken. Halusin tarkistaa, miksi kännykkäni oli saanut raivohepulin, mutta kännykän käyttö työpäivän aikana (ja varsinkin ryhmävastaavan läsnäollessa) on tottakai kovin kiellettyä. 

   "Noniin ja tässä on sitten tämä ajolaitevastaavien numero, johon sitten soitetaan, jos ei jostain syystä pääse töihin, tai tulee myöhässä. Voitte tallentaa kännyköihin vaikka heti, jos ne nyt sattuu olemaan mukana". Kun Ryhmävastaava oli tämän saanut sanottua, olin jo kaivanut kännykkäni esiin. Numero taisi jäädä tallentamatta, kun näytöllä luki:

              "Onnee ihan mielettömästi! Toogabileissä sitten nähdään!" 

             "Onnittelut oli sitten tietenkin biotekniikan opiskelupaikasta. 

       Eivai, tuplaonnittelut! Mut uskallatkin sitten valita sen biotekniikan!"

Eihän se voinut olla totta? OLIN PÄÄSSYT LÄÄKIKSEEN! KILJUIN JA POMPIN JA HYPIN JA HUIDOIN JA HALAILIN MAAILMAA.... pääni sisällä. (Lisämunuaisten ytimestä erittynyt) adrenaliini virtasi suonissa, mutta en voinut ulospäin sitä näyttää, sillä muutenhan pelottava ryhmävastaava olisi saanut tietää, että olin katsellut viestejä työajalla.

Jotenkin en pystynyt uskomaan ollenkaan, että olin päässyt sisälle. Soitin äidille, että tarkistaisi netistä sisäänpäässeiden listan. Nimeni oli siellä. Töistä päästyäni kirjauduin verkkopankkitunnuksilla yhteishaun sivuille. "Lääketieteen lisensiaatin tutkinto-ohjelma: Hyväksytty" En vieläkään voinut uskoa. Oli pakko lähteä Hervantaan kämpille tutkailemaan saapunutta postia... Siellä se oli... PAKSU kirjekuori.... Tai oikeastaan se oli enemmänkin säkki. Sen näkeminen lohdutti. Ehkä se ei ollukkaan mikään tietokonevirus joka laittoi mun nimen nettiin...  Ehkä mä olinkin oikeasti päässyt lääkikseen!